6.11.2009 Tilannekatsaus
Viime keväänä sain vision että minäpä alan yrittäjäksi. Tai visio oli jo ennenkin, mutta viime keväänä päätin
että alan hommaan nyt. Niimpä aloin selvitellä sitä byrokratiaa, kesällä hain y-tunnuksen ja domainin, ja kas
sitten olikin jo verkkokauppa,
Helmikeskus.
Avaiset oli elokuussa, ja sen jälkeen syksy onkin ollut yhtä hullunmyllyä. Kevällä funtsein että pari kolme tilausta jos tulee päivässä niin hyvin menee. Kesällä iski ahneus, ja ajattelin että viidestäkin voisin selvitä sillon tällön. Todellisuus sitten olikin toinen, yksi uutiskirje poiki yli 30 tilausta yhtenä päivänä, eikä tahti mitenkään hiipunut seuraavinakaan.
Tästä sitten päästäänkin asiaan, miksi aiheesta täällä jotain seisoo. Mutta ennen kun mennään siihen, kerron normipäivästäni. Päiväni alkaa aamusti aikaisin, heitän pupuille pikaiset tuoreruuat ennen töihin lähtöä. Sitten tappelen haalarit päälle ipanalle, hurautan keskustaan ja iloisin mielin palvelen kuntalaisia kiinteistötoimitusten merkeissä. Puolilta päivin juoksen lounasta lähikahvilasta, tai joskus kepappilasta, en enää edes muista koska olisin ehtinyt ottaa eväät kotoa. On muuten kallista. Neljän jälkeen pyydystän muksun päiväkodista ja hurautan takaisin kotiin. Siitä se härdelli sitten vasta alkaakin. Työjako on mennyt sinäänsä uusiksi, ennen tein kaiken itse, nyt koko perhe jakaa vastuuta. Venla huolehtii koulupäivän jälkeen kaneille vettä, Pasi taas pakkaa tilaukset alustavasti ja taikoo yleensä jonkin aterian pöytään. Minä taas puran pahvilaatikoita, kuvaan ja pakkaan uusia tuotteita. Sitten metsästän ne tuotteet joita Pasi ei ole löytänyt, en sen verran eksoottisia nuo helmet sille vielä että niitä jonkin verran on. Ennen nukkumaan menoa käyn laittamassa kaneille heinää ja ruokaa. Mahdutan päiväjärjestyksen sekaan lasten kanssa seurustelun, läksyjen läpikäynnin, parisuhteen hoidon ja vaatehuollon vasemmalla kädellä.
Herää kysymys onko tässä mitään järkeä. Olen vuosia paasannut siitä kuinka kiva osa elämää kani on, ja nyt sitten tilanne on tämä. Näen kaneja yleensä enää vain sen hetken kun tiputan ruokaa ja lauantaisin siivouksen yhteydessä. Ei oikeen siis sanat ja teot enää kohtaa, asia jonka joudun surullisin mielin toteamaan. Tässä kohtaa sydän huutaa isoon ääneen EI. Kanit oli ensin, ja ne on aina ollut piristämässä päiviäni, tuonut paljon iloa huonompiinkin päiviin. Mutta kuitenkin, syksyn mittaan on kasvatus jäänyt tauolle.
Sitä väistämättä tulee myös mietittyä jatkoa. Mulla on ihan sikaupeita kaneja seisomassa tyhjänpanttina, on suorastaan vääryys rotua kohtaan että ne on mulla jos niitä en missään käy näyttämässä tai niitä jalostukseen käytä. Toisaalta olen tehnyt rodun kanssa töitä jo niin monta vuotta, että antaisinko sen kaiken tosiaan mennä hukkaan? Isoin ongelma on mun ego, jostain syystä edelleen jaksan kuvitella etten löytäisi niille yhtä hyviä koteja. Koteja joissa niitä arvostettaisiin ihanan luonteensa puolesta yhtä paljon kuin upean ulkomuotonsa, eivätkä ne eläkeiässä päätyisi pataan. Toisaalta, tätä on jatkunut vasta pari kuukautta. Kuka tietää josko kevään aikana saisin taas hommat sen verta hanskaan että aikaa riittäisi enemmän kaneillekin? Ja jos nyt teen hätäisen päätöksen , kuinkahan paljon se mua sitten keväällä mahtaisi ketuttaa. Lienee siis fiksuinta pitää taukoa ainakin toistaseksi, ja jättää lopettamisajatukset taka-alalle toistaiseksi, katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
